Minä hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen (uskon siis että me kaikki olemme omalla tavallamme kauniita)
Minä en ole ujo, mutta en myöskään ole kovin helposti lähestyttävä ( elämän kolhujen aiheuttama ilmiö)
Minä en pelkää arvostelua (minua on arvosteltu elämässäni hyvin paljon, niin aiheesta kuin myös valitettavasti useimmiten ihan aiheetta. Olen jo oppinut käsittelemään negatiivisia asiaoita positiivisella mielellä ja olen kiitollinen myös niistä "ei niin kivoista" kommenteista)
Siis miksiköhän omakuvan ottaminen tuottaa minulle niin suurta tuskaa ? Liekö jäänteitä kaukaisista esi-esi-esi-isistä jotka uskoivat kameran varastavan sielun. Vai onko sisäinen intiaanini päässyt valloilleen sillä hekin taitavat karttaa kameraa.
Mutta pyynnöstä, tässä pari vaivalloista ja alkeellista otosta minusta. Parempaan en pysty. Olen nopeampi piiloutumaan kuin jänis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti